Facebook-prikbord van Miesten tasa-arvo ry

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Tasa-arvotyöhön poikien puolesta

Ilahduttavaa, että Helsingin Sanomat (HS 17.2.) tunnustaa koulutuksen tasa-arvo-ongelmien olemassaolon. Miesten tasa-arvo ry on jo vuosia vaatinut, että poikien alisuorittaminen koulussa ja miesten aliedustus korkeakouluissa nostetaan tasa-arvopolitiikan keskiöön. Näiden ongelmien ratkaiseminen vaatii pitkäjännitteistä työtä ja erityispanostuksia. Meillä ei ole varaa haaskata poikien ja nuorten miesten potentiaalia näin.


Valitettavasti viranomaisten tasa-arvoasenteissa on toivomisen varaa. Opetushallituksen surullisenkuuluisassa "tasa-arvo-oppaassa" vastuu koulutuksen tasa-arvo-ongelmista sysättiin, perinteiseen malliin, alaikäisten poikien niskaan. Poikien pitäisi muuttua, koulun ei.


Kun tyttöjen kiinnostusta matemaattisia aineita kohtaan on haluttu lisätä, on viranomaisten asenne ollut aivan toinen. Opetushallituksella on ollut teemaan keskittyvä LUMA-ohjelma, ja muutoksia on innolla ajettu opetusmetodeihin, oppimateriaaleihin ja opettajien asenteisiin. Töitä on tehty, resursseja panostettu ja tuloksia saatu aikaan.


100 -vuotias itsenäinen isänmaa voisi muistaa poikiaan tarttumalla toimeen heidän oppimistulostensa ja koulumenestyksensä nostamiseksi tasa-arvoiselle tasolle.




Juuso Erno


Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja


_____________________


Helsingin Sanomat ei julkaissut tätä mielipidekirjoitusta.

Nyt-liite, filosofi, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja syrjintä


Helsingin Sanomien Nyt-liite kehui ylitsevuotavasti rap-esiintyjää, joka keikallaan syrji yleisössä olleita miehiä[i]. Ilahduttavasti varsin moni lukija tuomitsi Nyt-liitteen jutun, ja moitti yleensä sukupuolten välisen tasa-arvon puolustajana esiintyvän Nyt-liitteen linjaa kaksinaismoralistiseksi.

 

Ilmeisesti lukijoiden negatiivisen palautteen säikäyttämänä Nyt-liite päätti jatkaa oman kuoppansa kaivamista hakemalla tukea miehiin kohdistuvan sukupuolisyrjinnän ihannoinnilleen Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksiselta ja yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiältä.[ii] Nyt-liitteen epäonneksi Airaksisen ja Pimiän puheet herättävät enemmän kysymyksiä, kuin mitä ne tarjoavat vastauksia.

 

Emeritusprofessori Airaksinen on oikeassa siinä, ettei mitään käänteistä syrjintää tai rasismia ole olemassa. On vain rasismia ja syrjintää. Niiden kohteeksi voi joutua kuka tahansa sukupuolesta ihonväristä, kansallisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta, äidinkielestä tai muusta vastaavasta henkilökohtaisesta ominaisuudesta riippumatta. Yhtä lailla niihin voi myös syyllistyä kuka tahansa sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta, äidinkielestä tai muusta vastaavasta henkilökohtaisesta ominaisuudesta riippumatta. Käsitteitä ei määritellä uusiksi, kun todetaan, että rasismi ja syrjintä voivat ilmetä muillakin tavoin, kuin mitä perinteisesti on totuttu ajattelemaan.

 

Emeritusprofessori Timo Airaksinen kuitenkin väittää, että rasismiin ja syrjintään voivat syyllistyä vain ”etuoikeutettujen ryhmien” jäsenet. Hänen mukaansa ”alistettujen ryhmien” jäsenet eivät voi sellaiseen syyllistyä. Airaksisen mukaan ihmiset siis jakaantuvat kahteen joukkoon: ”etuoikeutettuihin” ja ”alistettuihin”. Avoimeksi jää, ketkä kaikki kuuluvat näihin ryhmiin ja millä perusteella. Kenellä on valta päättää kuka on ”alistettu” ja kuka ”etuoikeutettu”? Mitään itsestäänselvyyksiä nämä asiat eivät tietenkään ole.

 

Airaksinen on myös sitä mieltä, ettei valkoisen heteromiehen syrjäytyminen voi johtua rakenteista. Ilmeisesti tämä tarkoittaa sitä, ettei valkoinen heteromies voi Airaksisen mielestä olla koskaan ”alistettu”, vaan hän on aina ”etuoikeutettu”, vaikka hän olisi syrjäytynyt, huonotuloinen ja vailla mitään valta-asemaa. Se, mihin Airaksinen perustaa mielipiteensä siitä, ettei valkoinen heteromies voisi olla rakenteellisen syrjinnän uhri, jää vaille selitystä.

 

Mitä rakenteellinen syrjintä on, miten sitä mitataan ja kuinka sen olemassaolo todistetaan? Arvioidaanko sitä avoimin mielin ja faktoihin perustuen, vai ennakkoluulojen, uskomusten ja ideologisten doktriinien pohjalta? Jos tarkastelemme miesten asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa, mitä voimme sanoa miehiin kohdistuvasta rakenteellisesta syrjinnästä?

 

Miehet, olivatpa he valkoisia ja heteroja tai eivät, ovat sukupuolensa perusteella syrjittyjä Suomen lainsäädännössä (asevelvollisuuslaki, tasa-arvolaki jne.). Naisia sukupuolen perusteella syrjiviä lakeja meillä ei ole. Kaikilla keskeisillä hyvinvointimittareilla mitattuna miehillä menee Suomessa huonommin kuin naisilla. Miehet kuolevat nuorempina, voivat huonommin ja ovat onnettomampia kuin naiset. Huono-osaisuus, asunnottomuus, syrjäytyminen, rikollisuus ja päihdeongelmat ovat leimallisesti miesten ongelmia. Isät ovat erotilanteessa edelleen altavastaajia, eikä etäisällä ole välttämättä oikeutta edes tavata omia lapsiaan. Koulutuksessa tytöillä menee hyvin, pojilla suorastaan surkeasti. Korkeakoulut, kuten Airaksinen epäilemättä hyvin tietää, ovat naisvaltaisia paikkoja. Miehet muodostavat vähemmistön opiskelijoista useimmilla aloilla. Yhteiskunnan turvaverkko toimii naisten kohdalla varsin hyvin, mutta miesten kohdalla useimmiten ei.

 

Tasa-arvopoliittiset ohjelmat, joiden toteuttamisessa poliittiset puolueet laidasta laitaan kilpailevat, ovat rehellisesti sanottuna naisasiaohjelmia, sillä juuri mitään edellä mainituista miesten tasa-arvo-ongelmista ei niissä näy. Miehen on tehtävä ”miehen työ”, käyttäydyttävä ”miehekkäästi” ja kohdattava vastoinkäymisensä ”kuin mies” kelvatakseen suomalaisessa yhteiskunnassa yhtään mihinkään. Miehiin kohdistuvalle väkivallalle nauravat niin elokuvayleisöt kuin hätäkeskuspäivystäjätkin. Rakenteellista syrjintää lainsäädännöstä kulttuuriin, viranomaistoiminnasta sosiaalisiin normeihin on siis todistettavasti yllin kyllin, ja se kiistatta kohdistuu miehiin. Faktojen, jotka eivät ole millään muotoa ”vaihtoehtoisia”, perusteella miehiä, myös valkoisia heteromiehiä, voidaan pitää rakenteellisen syrjinnän uhreina Suomessa.

 

Mutta tekeekö se miehistä ”alistetun ryhmän”? Airaksinen jatkaa filosofointiaan: ”Olisin melkein sitä mieltä, että alistetussa asemassa olevien oikeutena on tölviä niitä, jotka ovat vahvempia ja pitävät valtaa. Heidän täytyy taistella oman asemansa puolesta.” Onko miehillä siis oikeus tölviä itseään vahvemmassa asemassa olevia naisia? Edistäisikö tölviminen Airaksisen mielestä mitään hyvää yhteiskunnassa? On yksi asia pyrkiä parantamaan huono-osaisten asiaa, kokonaan toinen rangaista hyväosaisempia. Ensin mainitun toteuttaminen ei välttämättä edellytä jälkimmäistä, vaikka Airaksinen niin tuntuu luulevan. Esimerkiksi äänioikeus laajeni aikanaan yleiseksi ja yhtäläiseksi kaikille, eikä äänioikeuden ulkopuolelle rajattu heitä, joilla oli se ollut jo aiemmin.

 

Emeritusprofessori Airaksinen nostaa esiin esimerkkinä Yhdysvalloissa harjoitetun ”Affirmative action” -politiikan, jolla on pyritty määrätietoisin toimin suosimaan syrjityssä asemassa ollutta tummaihoista väestöä koulutuksessa, ja edistämään siten tasa-arvoa. Tänä päivänä koulumaailman syrjityin ryhmä niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin muodostuu pojista. Englannissa tutkitusti[iii] huonoimmassa asemassa koulutuksen suhteen ovat valkoihoiset pojat, eli ryhmä, jonka on perinteisesti ajateltu olevan ”etuoikeutettu” ja joka sellaiseksi yhä halutaan esittää. Onko Airaksinen valmis siihen, että kouluissa ryhdytäänkin jatkossa suosimaan tätä ryhmää?  Vai kärsiikö Airaksisen kehuma ”affirmative action” siinä kohtaa Ruotsin korkeakouluissa käytössä olleiden sukupuolikiintiöiden kohtalon[iv]? Ruotsissahan korkeakoulujen sukupuolikiintiöistä luovuttiin heti, kun ne olisivat hyödyttäneet vähemmistöksi ajautuneiden miesten asemaa.

 

Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä puolestaan väittää Helsingin Sanomien Nyt-liitteelle, ettei yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien ryhmien suosiminen, eli ”positiivinen erityiskohtelu”, ole syrjintää. Pimiänkin kohdalla avoimeksi jää, ketkä näihin heikommassa asemassa oleviin kuuluvat ja millä perusteella. Yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä ei valaise sitä, kenellä on valta päättää, ketkä ovat ”positiiviseen erityiskohteluun” oikeutettuja ja ketkä eivät.

 

Pimiä nostaa esimerkiksi työelämän, jossa maahanmuuttajataustaiset ihmiset voivat hänen mukaansa kohdata enemmän työttömyyttä ja jossa vammaiset henkilöt voivat olla heikommassa asemassa jo lähtökohtaisesti. Työelämän epätasa-arvoisuutta arvioitaessa on syytä muistaa, että miesten työttömyys on todistetusti yleisempää kuin naisten[v]. Hyväksyisikö yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä miesten ”positiivisen erityiskohtelun” työmarkkinoilla tai vaikkapa kuntien rekrytoinnissa?

 

Entä jos todistettavasti (tai väitetysti) syrjittyjä on työnhakijoissa enemmän; kuka vetää pisimmän korren? Jos useampi on ”positiiviseen erityiskohteluun” oikeutettu, kenen ”erityiskohtelu” on ”positiivisinta” ja millä perusteella? Kenellä, tasa-arvotutkijan Henry Laaasasen lanseeraaamaa termiä käyttäen, on eniten ”uhripääomaa”? Kun puhutaan demokraattisesta oikeusvaltiosta, jossa kansalaisten yhdenvertaisuus on kirjattu perustuslakiin, on kaikkien poikkeusten tasa-arvoisesta kohtelusta oltava erittäin hyvin perusteltuja ja niiden toteutuksen on oltava avointa, läpinäkyvää ja ennakoitavaa. Yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiän hahmotelma perustuu kiusallisten kysymysten kiertämiselle ja epämääräisyydelle.

 

Yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiän väite siitä, että ”positiivisessa erityiskohtelussa” olisi kyse tasa-arvon edistämisestä, eikä syrjinnästä, ei ole uskottava. Jos kyse olisi todella yhdenvertaisuuden edistämisestä, ”positiivista erityiskohtelua” sovellettaisiin johdonmukaisesti ja tasapuolisesti. Se olisi käytössä korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa naisvaltaisuuden tasoittamiseksi ja kouluissa syrjittyjen miesten tukemiseksi.

 

Pohjimmiltaan Airaksisen ja Pimiän ajattelua vaivaa sama ongelma: he ovat kovin innokkaita lokeroimaan ihmisiä. He pelkistävät monimuotoisen ihmisen yhden tai kahden ominaisuuden olennoksi, jonka elämästä ja asemasta yhteiskunnasta he luulevat tietävänsä kaiken vain näiden ominaisuuksien perusteella tuntematta näitä ihmisiä lainkaan. He tekevät pitkälle meneviä oletuksia heppoisin perustein. Heille ihmiset ovat ensisijaisesti jonkun ryhmän jäseniä, eivät yksilöitä, joilla olisi ihmisarvo ja oikeus tulla tasa-arvoisesti kohdelluiksi sellaisina kuin he ovat. On täysin mahdollista, että yksi ja sama ihminen on jossain suhteessa ja joidenkin ominaisuuksiensa vuoksi etuoikeutetussa asemassa ja samaan aikaan toisissa asioissa ja toisissa tilanteissa joko samojen tai muiden ominaisuuksiensa vuoksi alistetussa, tai vähintäänkin syrjityssä asemassa. Maailma ei ole niin mustavalkoinen, kuin miksi Airaksinen ja Pimiä sen kuvittelevat.

 

On hyvä huomata, että miehet (sen enempää kuin vaikka naisetkaan) muodosta mitään kollektiivista ja keskenään solidaarista ryhmää, jossa yhden menestys jotenkin automaattisesti säteilisi myös muiden niskaan. Syrjäytynyttä ja huonotuloista miestä ei auta elämässään yhtään se, että maasta löytyy menestyviä miehiä, joilla on rahaa ja valtaa (vaikka verotuloilla rahoitettavista tulonsiirroista ja julkisista palveluista hän saattaa päästä osalliseksi), vaan hänen on yritettävä pärjätä omillaan. Jos hän sitten vielä joutuu "positiivisen erityiskohtelun" vuoksi jonon perälle asunto- tai työpaikkajonossa, häntä käytännössä rangaistaan siitä, että jollain toisella, jonka kanssa hänellä ei ole mitään muuta yhteistä kuin sukupuoli, menee hyvin. Tämä ei ole oikeudenmukaista. Näin vain raukkamaisesti potkitaan maassa makaavaa.

 

Valkoinen heteromies ei ole vain valkoinen, hetero tai mies, vaan hän on paljon muutakin. Hän voi samalla olla vaikkapa ruotsinkielinen, lukihäiriöinen tai ylipainoinen. Jotkut näistä ominaisuuksista saattavat olla hänelle hyödyksi joissain tilanteissa elämässä, mutta ne voivat yhtä lailla olla hänelle haitaksi joissain toisissa tilanteissa, toisten ominaisuuksien suhteen tilanne voi olla aivan päinvastainen,. tai sitten voi käydä niin, että hänen elämässään ratkaisevampia ovatkin ihan muut ominaisuudet ja toiset ympäristötekijät. Joka tapauksessa Ennen muuta hän on ihminen ihan siinä missä vaikkapa musta homoseksuaali nainen. Tasa-arvoa kunnioittavassa yhteiskunnassa näiden ihmisten asettaminen arvojärjestykseen kuten Helsingin Sanomien Nyt-liite, emeritusprofessori Airaksinen ja yhdenvertaisuusvaltuutettu Pimiä esittävät, olipa järjestys millainen tahansa, on väärin.

 

Miesten tasa-arvo ry katsoo, että syrjintä on syrjintää ja että rasismi on rasismia. Miesten tasa-arvo ry ei hyväksy kumpaakaan, eikä kumpikaan muutu hyväksyttäväksi vain sillä, että niitä kutsutaan jollain toisella nimellä. On harhaluulo kuvitella, että rasismin tai syrjinnän uhriksi ei voisi joutua kuka tahansa. Rasismi tai syrjintä ei vähene sillä, että sitä lisätään. Tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä edistää tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen kohtelu.

 

Todistettavasti, ei siis vain oletetusti, huonomassa asemassa olevan ryhmän asemaa voidaan poikkeuksellisesti pyrkiä parantamaan erityistoimin. Jopa tällaisen ryhmän edustajien suosiminen ”positiivisen erityiskohtelun” kautta voi tulla tietyissä olosuhteissa kyseeseen. On kuitenkin syytä korostaa, että ”positiiviseen erityiskohteluun ” pitää turvautua vasta viimeisenä keinona, kun mikään muu ratkaisu ei tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kannalta erittäin ongelmallista tilannetta korjaa.  On lisäksi pystyttävä osoittamaan, että käytännöstä on enemmän hyötyä kuin haittaa.  Jos yhden huonommassa asemassa olevan ryhmän edustajien suosiminen vain heikentää muiden heikossa asemassa olevien ryhmien edustajien asemaa, on kyseenalaista lisääkö käytäntö yhteiskunnan tasa-arvoisuutta. ”Positiivista erityiskohtelua” tulee soveltaa vain väliaikaisesti, ja sen käytön on oltava avointa, läpinäkyvää sekä ennakoitavaa. Näistä syistä asiaa koskevan sääntelyn on oltava täsmällistä ja sen valvonnan tarkkaa. Tärkeää on myös tärkeänä, että ”positiivista erityiskohtelua” käytetään kaikkien todistettavasti huonommassa asemassa olevien ryhmien tukemiseen kaikilla niillä aloilla, joilla tämä tuki on välttämätöntä. Koska ”positiivinen erityiskohtelu” on aina syrjintää, sitä tulee käyttää vain harkiten ja tasapuolisesti. Viime kädessä tavoitteen pitää olla mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumisen varmistaminen, ei lopputulosten tasa-arvon saavuttaminen.

 

On esimerkiksi oltava valmiita harkitsemaan tietyissä olosuhteissa ”positiivisen erityiskohtelun” käyttöönottoa opettajakoulutuksen hakuprosessissa siten, että mieshakijoita suosittaisiin. Tavoitteena ei tällöin olisi ensisijaisesti opettajakunnan sukupuolijakauman tasapainottaminen, vaan poikien koulumenestysmahdollisuuksien parantaminen tarjoamalla heille positiivisia miehen malleja. Mieshakijoiden suosimisen pitäisi myös olla tarkoin säänneltyä ja valvottua sekä väliaikaista. Mieshakijoiden suosimiseen pitäisi kuitenkin ryhtyä vain siinä tapauksessa, ettei miesopettajien määrää millään muulla keinolla saada lisättyä. Vaihtoehtoisia keinoja voisivat olla mm. alan kohdennettu markkinointi miesopiskelijoille ja opettajakoulutuksen hakukriteereiden ja pääsykoejärjestelmien uudelleenarviointi.  Koska vaihtoehtoisia keinoja ei ole, ainakaan laajemmassa mittakaavassa, edes kokeiltu, ei tällä hetkellä ole syytä esittää mieshakijoiden suosimista tai mieskiintiöiden käyttöönottoa opettajakoulutuksessa.