Facebook-prikbord van Miesten tasa-arvo ry

lauantai 1. huhtikuuta 2017

OAJ:n välinpitämättömyys poikien koulumenestystä kohtaan

Viime viikon torstaina, 30.3.2016, järjestettiin Eduskunnan lisärakennuksessa Perussuomalaisten miesjärjestön, Perusäijien, organisoima koulutusta käsitellyt seminaari. Seminaari tarjosi monipuolisen katsauksen ajankohtaisiin koulutusteemoihin.

Sukupuolten välisiä eroja koulutuksessa, käsitteli seminaarissa oikeastaan vain yksi esiintyjä, eli OAJ:n asiantuntija. Hänen pääpointtinsa tuntui olevan se, että yksilöiden väliset erot oppimistuloksissa, joita oli selvitetty Pisa-tutkimuksella, ovat merkittävämpiä, kuin sukupuolten väliset erot. Näin ollen OAJ:n asiantuntija oli sitä mieltä, ettei asiasta edes pitäisi tehdä mitään sukupuolikysymystä. Ei pitäisi puhua siitä, kuinka koulusta voitaisiin tehdä pojille sopivampi, koska kaikki pojat eivät ole samanlaisia.

Tämä e ole suinkaan ensimmäinen kerta kun huoli koulutuksen epätasa-arvoisuudesta ja poikien pärjäämisestä yritetään kumota yksilöllisyys-argumentilla. Sitä on tehty jo vuosia. Se vain käy vuosi vuodelta yhä absurdimmaksi, kun sukupuolten välisten, jatkuvasti kasvavien erojen poisselittäminen vaatii yhä suurempaa valmiutta tilastojen ja tutkimusten tarkoitushakuiseen tulkintaan. Tietenkin yksilöiden välillä on eroja. On poikia, joilla menee koulussa erittäin hyvin, ja on tyttöjä, joilla menee koulussa huonosti. Tämä ei millään muotoa poista sitä tosiasiaa, että oppimistulokset ja koulumenestys ovat Suomessa aivan poikkeuksellisen sukupuolittuneita. Sukupuolten välinen ero on Suomessa OECD-maiden suurin, ja kehityssuunta ei ole ainakaan positiivinen. Sukupuolten välinen tasa-arvo on yhä kauempana poikien tulosten heikentyessä vuosi vuodelta. Joka kahdeksas peruskoulun päättävistä pojista ei osaa kirjoittaa ja lukea riittävän hyvin pärjätäkseen modernissa tietoyhteiskunnassa. 21 prosenttia suomalaisista nuorista miehistä on pudonnut koulutuksen ja työvoiman ulkopuolelle. Korkeakoulutus on sitä vastoin erittäin naisvaltaista. Korkeakouluissa on useita aloja, joissa naisten osuus opiskelijoista on yli 90 prosenttia.

On erittäin valitettavaa, että opetusalan ammattijärjestö OAJ keskittyy poikien ja miesten ongelmien vähättelyyn sen sijasta, että pyrkisi löytämään niihin aktiivisesti toimivia ratkaisuja. Koulutuksen pitäisi Suomessa edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa, mutta käytännössä se vähentää sitä. Tasa-arvo-ongelman vähättely voi johtaa pahimmassa tapauksessa siihen, ettei siihen puututa, tai ainakaan siihen ei puututa oikealla tavalla. Tähän meillä ei ole yksinkertaisesti ole varaa.

Sama OAJ:n asiantuntija ei kuitenkaan esityksessään arkaillut niputtaa tyttöjä yhteen ja poikia toiseen ryhmään, kun hän puhui sukupuolittuneista uravalinnoista tai sukupuolittuneesta opiskelumotivaatiosta. Eikä hänelle tuottanut tuskaa tehdä yleistyksiä alueiden välisistä eroista, kun oppimistuloksia vertaillaan. Vaikka tiedossa on, että kaikissa näissäkin on aina myös yksilöllisiä eroja. On poikia ja tyttöjä, jotka eivät tee sukupuolittunutta uravalintaa. On poikia, joiden motivaatio on korkealla ja on tyttöjä, joilla ei ole motivaatiota opiskelua kohtaan. On hyvin pärjääviä oppilaita, jopa poikiakin, Pohjois-Suomessa ja huonosti pärjääviä etelässä. Jostain syystä vain oppimistulosten ja koulumenestyksen sukupuolittuneisuudesta ei sopisi Suomessa puhua.

On syytä huomata, että Suomessa tasa-arvopolitiikassa on lopulta kyse nimenomaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta. On kyse miesten ja naisten, poikien ja tyttöjen, asemasta yhteiskunnassa. Tätä sitten mitataan ja tätä vertaillaan, tutkitaan sekä tilastoidaan. Jos jollain saralla huomataan, että toinen sukupuoli on toista huonommassa asemassa, on tätä pidetty merkkinä epätasa-arvosta, jopa sukupuolisyrjinnästä, ja yleensä on vaadittu tilanteen korjaamista tasa-arvopolitiikan keinoin. Näin varsinkin, jos on osoittautunut, että naiset tai tytöt ovat millään mittarilla yhtään poikia tai miehiä huonommassa asemassa. On kummallista, jos juuri koulutuksen kohdalla pitäisi sitten puhua vain yksilöistä ja yksilöiden välisistä eroista, ja vaieta sukupuolten välisistä, OECD-maiden suurimmista ja jatkuvasti kasvavista, eroista.

Vaikuttaa erittäin vahvasti sille, että yliolkainen suhtautuminen poikien oppimistuloksiin ja koulumenestykseen johtuu juuri siitä, että kyse on pojista. Suhtautuminen olisi aivan varmasti täysin toisenlaista, jos koulutuksessa alisuorittaisivat tytöt. Silloin ei kuitattaisi koko ongelmaa ylimielisellä viittauksella yksilöiden välisiin eroihin, vaan vaadittaisiin viipymättä koko yhteiskuntaa tarttumaan toimeen tilanteen korjaamiseksi. Silloin koulutuksen tasa-arvon varmistaminen olisi kaikkien tasa-arvopoliittisten ohjelmien ehdottomia kärkiteemoja, eikä yhteiskunnan resursseja taatusti säästeltäisi ongelman ratkaisemisessa. Koulutuksen lähtökohtia, opetussuunnitelmia, opettajakoulutusta ja koulutusrakennetta oltaisiin valmiita muuttamaan hyvinkin radikaalisti, jos tasa-arvon toteutumisen nähtäisiin olevan siitä kiinni. Nyt sitä vastoin ei haluttaisi muuttaa mitään.

Samalla yksilöllisyyttä korostavalla logiikalla on vaikkapa palkkauksesta turha tehdä mitään sukupuolikysymystä. Onhan siinäkin nimenomaan yksilöiden välillä eroa. Mutta ei meillä niin ajatella. Meillä vain sujuvasti lasketaan naisten ansiot yhteen ja miesten ansiot toiseen läjän, ja niistä sitten keskiarvot. Ei oteta huomioon alakohtaisia eroja, ei eroja tehdyissä työtunneissa, ei eroja työtehtävissä, eikä yksilöiden välisiä eroja. Ei oteta yhtään huomioon sitä, että kaikki miehet tai kaikki naiset eivät ole samanlaisia. Eikä ole OAJ koskaan vaatinut samapalkkaisuusohjelmista luopumista ja vain yksilöllisiin palkkaeroihin keskittyviin vertailuihin siirtymistä. Johtuisiko tämä asennoituminen opettajakunnan naisvaltaisuudesta?

Yksilökeskeiseksi ja sukupuolisensitiiviseksi kutsuttua tyyliä, jonka nimiin OAJ, Opetushallitus ja Opetus- ja kulttuuriministeriö edelleen täysin kritiikittömästi vannovat, on Suomen kouluissa ja varhaiskasvatuksessa sovelluttu pian jo noin vuosikymmenen ajan. Sinä aikana sukupuolten välinen ero oppimistuloksissa ja koulumenestyksessä on vain kasvanut vuosi vuodelta. Pojilla menee koulussa jatkuvasti huonommin. Ehkä olisi aika muuttaa, tai vähintäänkin kriittisesti arvioida, valittua linjaa, jotta tasa-arvoisempia ja oikeudenmukaisempia tuloksia voitaisiin vihdoin oikeasti saavuttaa?

On toki mukavan kuuloista, kun opetusalan ammattilaiset lupailevat, että koulutuksessa jokaista oppilasta kohdeltaisiin yksilönä, hänen omat henkilökohtaiset tarpeensa ja taipumuksensa huomioiden ja niitä kunnioittaen. Kukapa ei haluaisi tulla kohdelluksi ensisijaisesti yksilönä? Käytännössä tämä lupailu on kuitenkin osoittautunut täysin merkityksettömäksi sanahelinäksi. Kouluissa ei hyväksytä poikien enemmistölle tyypillistä käyttäytymistä, vaan ideaalimalliksi on nostettu kiltin kympin tytön prototyyppi, johon kaikkien koululaisten, sukupuolesta riippumatta, odotetaan ja vaaditaan sopeutuvan. Tytöille tämä on selvästi ja yllätyksettömästi helpompaa kuin pojille. Koululaitos on Suomessa kehittynyt naisvaltaiseksi toimintaympäristöksi, jossa pojilla on hyvin vähän tilaa kelvata ja onnistua poikina.

Kouluarvostelussa poikia rangaistaan tähän julkilausumattomaan, mutta erittäin todelliseen, ideaaliin nähden sopimattomaksi katsotusta käytöksestä, minkä vuoksi he saavat jatkuvasti osaamistaan huonompia numeroita. Tämä tietenkin koetaan epäoikeudenmukaiseksi, ja se vaikuttaa poikien opiskelumotivaatioon negatiivisesti. Kyse ei siis ole siitä, että vaatimustasoa kouluissa pitäisi laskea (itse asiassa päinvastoin) poikia varten, vaan siitä, että poikia ei enää koulussa rangaistaisi sukupuolestaan.

Poikien koululaitoksen odotuksia loukkaavaan käytökseen vaikuttavat biologiset tosiasiat. On fakta, että poikien murrosikä alkaa keskimäärin myöhemmin kuin tyttöjen ja että se keskimäärin aiheuttaa poikien kohdalla syvemmän ”taantuman” henkisessä suorituskyvyssä. Murrosikä osuu poikien kannalta erityisen pahaan saumaan peruskoulun loppupuolelle, jolloin kilpaillaan toisen asteen koulutuksen opiskelupaikoista. Murrosiän hormonimyrsky näkyy poikien keskittymiskyvyssä, käytöksessä ja koulusuorituksissa, minkä seurauksena poikien arvosanat ja jatko-opiskelumahdollisuutensa ovat huonompia kuin tytöillä. Tätä perusbiologiaa ei suomalaisessa koululaitoksessa ole huomioitu millään tavoin, koska ei poliittisesti korrektia puhua erikseen poikien ja tyttöjen tarpeista, jos jostain löytyy yksikin poika tai tyttö, joka ei keskiarvoon sovi. Tai jos edes teoriassa voidaan ajatella, että sellainen voisi jostain löytyä. Niinpä poliittisen korrektiuden vaatimuksesta pojat jätetään oman onnensa nojaan ratkaisevalla hetkellä.

Eikä tämä biologisten tosiasioiden sivuuttaminen rajoitu koulussa vain murrosiän unohtamiseen. Tutkimustieto osoittaa, että jo vastasyntyneinä poikien ja tyttöjen välillä on olemassa eroja kiinnostuksen kohteissa ja käytöksessä. Tämä johtuu siitä, että jo kohdussa poikasikiöt saavat aimo annoksen testosteronia. Sukupuolisensitiivisessä koulussa tai varhaiskasvatuksessa ei kuitenkaan ole lainkaan tilaa näiden erojen tunnustamiselle, saati sille, että niiden vaikutukset otettaisiin koulutuksen ja varhaiskasvatuksen suunnittelussa ja toteutuksessa huomioon.

Meillä on siis menty yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Aiemmin kouluissa nähtiin tyttöjen olevan yhdenlaisia ja poikien toisenlaisia, jolloin sijaa ei jäänyt juuri lainkaan näiden karkeiden yleistysten väliin jääville yksilöille. Tämä oli tietenkin väärin. Nyt taas oletetaan, ettei sukupuolten välillä olisi mitään eroja ja että pojista tai tytöistä ei voitaisi edes puhua erillisinä ryhminä. Lopputulos on se, että kasvava joukko poikia ei löydä itselleen mitään vastakaikua koulusta ja putoaa turhautuneena koulutuksen oravanpyörästä. Pitäisi tunnustaa se, että yksilöllisistä eroista huolimatta myös sukupuolten väliset erot ovat todellisia. Ne eivät sulje pois toisiaan.

Lisäksi oppilaiden ainevalintoja pyritään nykyisen opetussuunnitelman myötä ohjamaan ylhäältä käsin tiettyyn, ns. ei-stereotyyppiseen suuntaan. Jos esimerkiksi poika on kiinnostunut liikunnasta ja luonnontieteistä ja haluaa suunnata opintojensa kulkua ja sisältöä näiden mielenkiintonsa kohteiden mukaisesti, häntä ei suinkaan tässä kannusteta ja tueta, vaan hänelle aktiivisesti tyrkytetään muita, vähemmän traditionaalisia vaihtoehtoja. Yksilöllisyyskin on ilmeisesti nykykoulussa hyväksyttävää vain silloin, jos se on toivotun kaltaista yksilöllisyyttä.

Selvää on, ettei koulua saada koskaan jokaisen yksilön taipumuksia ja mieltymyksiä täydellisesti vastaavaksi. Kyse on aina jonkinlaisesta kompromissiratkaisusta, jonka pitäisi sopia mahdollisimman hyvin mahdollisemman monelle. Suomalainen koulu voisi kuitenkin olla pojille paljon nykyistä parempi. Sukupuolten välisten keskimääräisten erojen totaalinen kieltäminen on ollut poikien enemmistön kannalta tuhoisaa. Niiden huomioiminen opetuksessa tuottaisi koulun, joka olisi poikia kohtaan oikeudenmukaisempi ja reilumpi. Tällöin myös poikien, opiskelumotivaatio, oppimistulokset ja koulumenestys paranisivat. On jokaisen pojan etu, että kouluarvostelussa rehottavaan, nimenomaan poikiin kohdistuvaan, sukupuolisyrjintään puututaan kovalla kädellä. Eikä keskimääräisten sukupuolierojen tunnustaminen ja huomioiminen poissulje oppilaiden välisten yksilöllisten erojen, joiden olemassaoloa kukaan ei kiistä tai vähättele, tunnustamista ja huomioimista. Siitä tulisi vain kerta heitolla kokonaisvaltaisempaa ja realistisempaa.

On tietenkin myös selvää, miksi OAJ pyrkii vesittämään keskustelun koulutuksen tasa-arvo-ongelmista ja poikien syrjinnästä. Koulun ja opettajien odotetaan kohtelevan kaikkia oppilaita tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti, mutta kuten todettua, todellisuus ei vastaa näitä odotuksia. Epätasa-arvoiset tulokset ovat myös osoitus siitä, ettei koululaitos ole onnistunut tasa-arvon edistämistehtävässään. On OAJ:lle epäilemättä paljon mukavampaa puhua poikien ja tyttöjen välisistä eroista opiskelumotivaatiossa tai urahaaveissa, kuin perata läpi opettajien asenteita ja ennakkoluuloja. OAJ on viime kädessä etujärjestö, joka ajaa ensisijaisesti jäsentensä etua, ei suinkaan koulua käyvien lasten. Kukapa haluaisi virheitään ja epäonnistumisiaan ruodittavan julkisuudessa?

Tietenkin opettajat ovat niin ikään yksilöitä. On todella hyviä ja on ihan oikeasti huonoja opettajia. Valtaosa opettajista tasapainoilee todennäköisesti näiden ääripäiden välimaastossa. Koulutuksen tasa-arvo-ongelmat eivät liioin johdu yksinomaan opettajista, vaan mm. opetussuunnitelmista, koulutuksen rakenteesta, opetusmetodeista, oppimateriaalista, resursseista, vanhemmista ja yleisestä asenneilmapiiristä Tasa-arvoisten, oikeudenmukaisten tulosten aikaansaaminen edellyttää näiden kaikkien osatekijöiden kriittistä uudelleenarviointia ja valmiutta niiden perusteelliseen uudistamiseen.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

"Patriarkaatti" sanelee miesten äänestyspäätökset?



Ex-kansanedustaja Rosa Meriläinen otti tänään Facebookissa kantaa kuntavaalien tasa-arvoisuuteen.

Meriläisen mielipiteitä on syytä kommentoida näin kunnallisvaalien lähestyessä miesnäkökulmasta.

Ensinnäkin, miksi hän pitää sitä tasa-arvovajeena, että miehiä on valtuustoissa enemmän kuin naisia? Demokratiassa ihmiset voivat äänestää, ketä haluavat. Ketään ei voi toisaalta pakottaa ehdolle tai edes äänestämään. Äänioikeutetuista enemmistö on naisia, mutta ehdokkaista enemmistö on, vaaleista toiseen, miehiä. Ännestäjien tehtävänä tai tavoitteena ei ole suinkaan valita mahdollisimman monipuolista ja edustavaa kokoonpanoa valtuustoon, vaan heidän omasta mielestään parhaat edustajat kuntansa asioista päättämään. Miksi kansan tahto ei kelpaa Meriläiselle?

Toisekseen, miksi sukupuolten edes pitäisi olla yhtä hyvin edustettuina valtuustoissa? Mikäli 50/50 – sukupuolijakauma on itseisarvo kunnallisvaltuustoissa, niin eikö Meriläisen aatetovereineen pitäisi olla vastaavasti yhtä lailla huolissaan miesten aliedustuksesta tasa-arvoelimissä, korkeakoulutuksessa tai monissa ammateissa (kuten opettajina tai eläinlääkäreinä)? Miksi 50/50-sukupuolijakoa vaaditaan ja pidetään tärkeänä vain joissain tapauksissa, mutta ei toisissa?

Vaikka asiaa on toki tutkittu, tietomme siitä, ketkä äänestävät ketä, ovat varsin heikolla pohjalla. Vaalisalaisuus on Suomessa tarkkaan vaalittu osa vaaleja, ja erittäin moni haluaa pitää todellisen äänestyspäätöksensä vain omana tietonaan myös vaalien jälkeen. Yhä pienempi osa äänioikeutetuista on tiukasti ja avoimesti puolueuskollisia. Kuinka totuudenmukaisen kuvan nämä tutkimukset mahtavat äänestäjien ajattelusta ja toiminnasta lopulta antaa?

Jos kuitenkin nyt otamme lähtökohdaksi Meriläisen esittämän näkemyksen siitä, että miesäänioikeutetut äänestäisivät useimmiten miesehdokkaita, niin mistä se sitten johtuu. Meriläisen mukaan se johtuu ”patriarkaatista”. On epäilemättä kätevää, kun voi kuitata itselleen epämieluisat asiat tuosta vain yhdellä sanalla.

Ongelma on siinä, että Meriläisen selitys edellyttää uskoa ”patriarkaatin” olemassaoloon. Jos Meriläisen väite miesten ja naisten erilaisesta äänestyskäyttäytymisestä vielä perustui tutkittuun, vaikkakin edellä kerrotuista syistä epävarmaan, tietoon, niin tässä kohtaa siirrytään täysin uskomusten maailmaan. Jos ei jaa feminististä maailmankatsomusta, ei voi tyytyä Meriläisen sanomaan. Tarvitaan tilanteen perusteellisempaa ja ennakkoluulottomampaa arviointia.

Kun äänestäjä tekee äänestyspäätöstään, hän arvioi tarjolla olevia ehdokkaita omalta kannaltaan. Äänestäjiä voi pitää vaaleissa eräänlaisina kuluttajina. Kaupan piiristä tunnetaan sanonta: ”asiakas on aina oikeassa”. Se pätee tässäkin. Äänestäjillä on tarpeensa, ja ehdokkaiden on tarjottava näihin tarpeisiin riittävän uskottavat vastaukset tullakseen valituiksi. Jos ehdokas ei tule valituksi, on turha syyttää äänestäjiä, vaan syyllistä on etsittävä peilistä.

Osaavatko kaikki naisehdokkaat ottaa kampanjoinnissaan myös miesäänestäjät huomioon? Voisiko peräti olla, että miesäänestäjiä eivät erityisemmin puhuttele naisehdokkaat, jotka korostavat joka käänteessä sukupuoltaan (”äänestäkää minua, koska olen nainen”), jotka esittävät joka ongelmaan ratkaisuksi lisää feminismiä ja jotka eivät tarjoa miesäänestäjille mitään? Jos nainen kampanjoi puhtaasti naisteemoilla, ei tarjoa miesten ongelmiin ja päivittäisiin huolenaiheisiin mitään konkreettisia ratkaisuja, vaan päinvastoin on vain esittämässä miesten verotaakan kasvattamista entisestään, niin onko lopulta kovin suuri ihme, jos miehiltä ei tulvimalla tulvi ääniä.

Edellä kuvatut selitykset eivät vielä toistaiseksi perustu tutkimukseen, vaan ne ovat vain valistuneita arvauksia. Ne voitaisiin kuitenkin periaatteessa asettaa hypoteeseina tieteelliseen testiin, ja sen perusteella joko hylätä tai hyväksyä, toisin kuin Meriläisen puhtaan ideologinen selitys.

Nyt tarjotut vaihtoehtoiset selitykset eivät perustu perinteisen mustavalkoiselle tasa-arvoajattelulle. Niissä ei lähdetä liikkeelle siitä, että miehissä olisi automaattisesti jotain vikaa ja että vain miesten pitäisi muuttua. Meriläisen tarjoama selitys on yksinkertaisesti miehiä halventava. Se antaa ymmärtää, etteivät miesäänestäjät kykenisi oikein tekemään itsenäisiä, rationaalisia äänestyspäätöksiä.

Vaihtoehtoisissa selityksissä naisten ei liioin ajatella olevan passiivisia ja avuttomia uhreja, vaan aktiivisia toimijoita, jotka voivat itse omilla valinnoillaan vaikuttaa asioihin. Naisehdokkailla on täysi mahdollisuus menestyä paljon nykyistä paremmin miesäänestäjien parissa, mutta se voi onnistua vain, jos naisehdokkaat onnistuvat tarjoamaan miesäänestäjille sitä, mitä miehet ehdokkailtaan odottavat. Menestystä ei tule, jos jatketaan miesäänestäjien arvostelua Meriläisen tyyliin. Tietysti on aina helpompaa syytellä muita, kuin muuttaa ja kehittää itseään.